Imatralla ajetaan edelleen – näytöstyyliin
Haaveista suoraan asiaan
Lähes kaikki suomalaiset tuntevat moottoripyöräkilpailun nimeltä Imatranajo. Sadat tuhannet katsojat ovat vierailleet vuosien varrella katsomassa kilpailua – lähes kaikki paitsi minä. Lapsuuden haaveissa vielä suurempi unelma oli ajaa siellä. Hyppää Honda CBR 600 RR:n kyytiin – tehdään haaveista totta!
Tero Kiira
Kari Karttiala, Glenn Saloranta ja Jari Birling, kuvat
Ensimmäinen Imatranajo ajettiin jo vuonna 1953. Kilpailua käytiin niin moottoripyörillä kuin Midget-luokan ”miniautoilla”. Kilpailu ajettiin soratiepäällysteisellä radalla, joka kulki tuohon aikaan hieman liian paljon asutusalueen keskellä. Niinpä ei ollut mikään ihme, että tapahtuma kohtasi vastustusta paikallisissa asukkaissa. Rata sai myöhemmin kestopäällysteen, ja seuraava kilpailu järjestettiin vuonna 1962.
Imatran moottorikerhon historiikki kertoo seuraavaa: Radan pituudeksi mitattiin 6 030 metriä, ja muutoinkin rata täytti kansainväliset mitat. Ensimmäistä kilpailua seurasi noin 8 000 maksanutta katsojaa. Seuraavana vuonna järjestettiin toinen kansainvälinen Imatranajo ja katselijoita oli jo noin 13 000.
Ennen Imatranajoja moottoripyörien MM-sarjan osakilpailu oli järjestetty Suomessa kaksi kertaa aikaisemmin, Tampereen Pyynikillä. Vuonna 1964 kilpailulupaa ei Tamperelaisille enää herunut, ilmeisesti radan vaarallisuuden vuoksi.
Historiikki kertoo luvan myöntämisestä Imatralle seuraavaa: Moottoripyöräilyn kattojärjestö FIM piti kokoustaan Lontoossa, missä Suomea edusti John E. Simonen, eikä hän halunnut päästää kilpailuja pois Suomesta. Postilakosta johtuen hän toimitti kuriiripostissa viestin Imatralle ja kysyi imatralaisten MM-halukkuutta ja saataisiinko rata varmasti MM-kilpailujen vaatimaan kuntoon. Muutamien tuntien aikana tehtiin Imatralla ratkaiseva päätös ja Lontooseen sähkötettiin, että Imatra on valmis hoitamaan MM-isännyyden.
Köydenvetoa
Imatranajot ovat aina herättäneet seudulla kovaa keskustelua puolesta ja vastaan, johtuen lähinnä kilpailun aiheuttamista lieveilmiöistä. Ylimääräisestä metelistä ja humalaisesta nuorisosta riitti monen imatralaisen mielestä harmia aivan liiaksi saakka.
Toiset taas halusivat ehdottomasti järjestää kilpailut Imatralla. Syy tuohon oli selvä. Kilpailuviikon aikana Imatralle jätettiin melkoinen määrä rahaa. Puhuttiin jopa kymmenestä miljoonasta markasta.
Varsinaisia kilpailuja järjestettiin vuosina 1964–1986. Tosin osa imatralaisista on sitä mieltä, että oikeat ajot loppuivat vuonna 1982. Silloin radalla menehtyi skotlantilainen John Robert ”Jock” Taylor, ja GP-sarjan MM-osakilpailu menetettiin Suomesta. Vuosina 1983–1985 radalla ajettiin EM-sarjaa ja vuonna 1986 Superbike-luokan MM-osakilpailu.
Tapahtuma herätettiin uudestaan henkiin muistoajojen merkeissä vuonna 1999. Nykyisin Imatralla ajetaan nimellä Muistojen Imatranajo. Nimenmuutos kertoo siitä, että tapahtumaa ei enää järjestetä kilpailun muodossa. Ehkä tuosta syystä soraäänet tapahtuman lopettamiseksi ovat vaienneet lähes täysin. Nyt imatralaiset oikein odottavat kahden vuoden välein järjestettävää tapahtumaa.
Pyörää etsimässä
Alun perin olin sopinut ajopyöräkseni Honda VFR 750 RC 30:n. Se on vanha kilpuri Imatranajojen loppuvuosilta. Muutama päivä ennen H-hetkeä kuitenkin selvisi, etten saakaan pyörää käyttööni. Aloin perumaan osallistumistani.
Soitin iltamyöhällä Martti ”Simo” Soljalle Imatralle. Hän ei hyväksynyt syytä pois jäämiselleni, vaan alkoi järjestellä asioita.
Aamulla puhelimeni soi.
”Sinä ajat siellä Aimo Mauravaaran ja Seppo Hulkkosen omistamalla Honda CBR 600 RR:llä vuosimallia 2008. Olen sopinut, että pyörä tuodaan sinulle varikolle”, kertoi Simo.
Ihmettelin ääneen asioiden saamaa käännettä ja sitä, onko Honda hieman liian tuore muistoajoihin.
”Meillä Imatralla on tapana pistää asiat järjestymään. Ja toisekseen, ilmoitin sinut IMK All Stars -lähtöön. Siinä voi ajaa tuoreemmallakin kalustolla”, kertoi Solja puhelun lopuksi.
Eli se kuuluisa Imatran moottorikerhon henki elää vieläkin. Imatralla vierailleet kilpakuljettajat suitsuttavat ja muistavat Imatran kaupunkia, yrittäjiä ja moottorikerhoa lämmöllä. Yksi näistä on Martti Pesonen. Hän on entinen MM-sarjan kuljettaja ja Imatran veteraani.
”Tunnelma Imatralla oli aina mielettömän hieno. Toisaalta lisäfiilistä antoi se, että kilpailu oli meille maailman kiertäjille kotikilpailu ja siellä saattoi tavata mielettömästi tuttuja. Imatran moottorikerhon puuhamiehet olivat tuohon aikaan nuorukaisia, ja he olivat innokkaita järjestämään kaikki asiat parhain päin”, muistelee Pesonen.
Päivä koittaa
Saavun Imatralle omalla moottoripyörälläni, joka on valmistettu vuonna 1986, samana vuonna kun Imatranajo ajettiin viimeisen kerran – kuinka sopivaa.
Tapaan varikolla Hondan omistajat. Toinen on toiminut vuosikaudet Imatran kerhon puuhamiehenä ja toisen herran yrityksen nimi on tullut tutuksi Kallio Racingin (Mika ja Vesa Kallion omistama roadracing-tiimin) pyörien kyljestä. Ei siis ole mikään ihme, että nyt kohtaamieni miesten Hondan on rakentanut Kallio Racing.
Ennen liikkeelle lähtöä liimaamme pyörään Tekniikan Maailman tarrat. Eikös moottoriurheilussa pidä aina käyttää sponsoritarroja!
Saan evästyksen Hondan saloihin. Siinä on vakiomoottori ja runko. Kaikki muut osat on valikoitu parhaista saatavilla olevista osista.
Moottoriin on vaihdettu hengittävämpi pakoputkisto, ja polttoaineensuihkutuksen seokset ovat säädetty kohdalleen.
Etupäähän on juuri tehty iso jarruremontti Kallio Racingin toimesta. Niinpä omistajat pyytävät allekirjoittanutta ajamaan jarrut sisään, eli tekemään niille totutusajon.
Omistajat muistuttavat vielä, että vaihdekaavio on käännetty kisapyörien tapaan ylösalaisin. ”Sifterin” ansiosta ei vaihtohetkellä tarvitse löysätä kaasua eikä käyttää kytkintä.
Eräs tuttu käy mainitsemassa radan vaarallisuudesta. Selvä homma. Tosin tämähän on näytösajo, eikä mikään kilpailu...
Lehmuskujaa pitkin
Jousitus on ”simmattu” kilpailukäyttöön. Onkin mielenkiintoista nähdä, kuinka alusta toimii kuuleman mukaan röykkyisellä katuradalla.
Viimein tulee meidän vuoromme, ja siirrymme lähtöviivalle. Vieressäni on monta kuuluisuutta. Tuossa on Heta Koivuniemi (os. Lauslehto), joka voitti 125-kuutioisissa ensimmäisenä naisena pohjoismaiden mestaruuden vuonna 2001. Oikealla on Talonpojan Jukka, joka kilpaili menestyksekkäästi 1990-luvulla Superbike-luokassa. Edessä ja takana on monta muuta kuljettajaa.
Startti tapahtuu moottorit käyden, tosin silmäkulmasta näen että joku työntää pyöräänsä käyntiin, perinteitä kunnioittaen. Kiihdytämme pääsuoran päähän. Ensimmäisessä mutkassa on hirvittävä tungos, kun kaikki yrittävät ahtautua mutkaan samaan aikaan.
Kiihdytämme junaradan ylitse. Ohjausvaimentimesta huolimatta Hondan ohjaus vatkaa puolelta toisella.
Pari mutkaa ja edessä on takasuora. Ihmettelen kuinka hiljaa kuljettajat ajavat – siis todella hiljaa. Näin mennään aika pitkään, kunnes yllättäen kaikki antavat moottoreille happea.
Kuulin myöhemmin, että kuljettajat antoivat vetoautolle ”löysää”, ajaakseen loppuosan lähdöstä lujempaa. Nopeudet pysyivät järkevinä, mutta samaan aikaan katsojatkin saivat lipuille vastinetta. Vaikka yleisöä oli tänä vuonna vähän, on noin 7 000 maksanutta katsojaa moottoriurheilutapahtumassa melko hienosti.
Ohittelen jonkin verran muita kuljettajia. Muutama ohittaa minut. Kaikki tapahtuu hyvässä hengessä. Kyseessä ei ole kilpailu, mutta silti on paikka paikoin kokeiltava Hondan tehoja. Honda kulkee hienosti; käyntinopeusmittari heiluu 13 000:n kohdalla.
On mahtava kyyristyä pleksin taakse ja laskea kuuluisaa Lehmuskujaa oikein tunteella. On helppo matkustaa ajassa 70-luvulle ja kuvitella itsensä mukaan kilpailuun.
Vielä kerran pojat!
Imatran moottorikerho ja RR-kuljettaja Juha Kallio ovat kaikessa hiljaisuudessa herätelleet Imatran kilvanajoja henkiin.
”Olen ajanut kaksi kertaa kilpaa Mansaaren TT-ajoissa. Se jos mikä on vaarallinen kilpailu. Mielestäni Imatran katurata on turvallisempi. Olisihan kilpailut kotikulmilla mukava herättää taas oikeasti henkiin”, Juha Kallio miettii.
Pelkän puheen tasolle asia ei ole jäänyt, sillä viime elokuussa radalla vierailivat Suomen Moottoriliiton toimitusjohtaja Kurt Ljungqvist ja International Road Racing Championship -sarjan edustaja Torsten Schmidt. Vierailun tarkoituksena oli suorittaa katselmus Imatran TT-radan ympäristössä ja samalla arvioida vallitsevien olosuhteiden soveltuvuutta katuratasarja IRRC:n osakilpailunäyttämöksi.
Imatran moottorikerho ja Imatran kaupunki jatkavat asian selvittelyä. Nähdäänkö roadracing-pyörät vielä joskus oikein tositoimissa? Se selviää myöhemmin. Ehkä tästäkin haaveesta tulee jonain päivänä totta. 
Aikalaiset muistelevat Imatranajoja
■ Imatran legendaarinen moottoripyöräilytapahtuma on jäänyt hyvin monien kuljettajien ja toimitsijoiden mieleen. Sattumia on luonnollisesti riittänyt sekä radalla että sen ulkopuolella.
Kari Ollilainen:
”Asuin Nurmeksessa 1970-luvun puolivälissä. Minulla oli tuolloin viritetty Kawasaki Z1. Imatralla koko kylä oli aina ihan tupaten täynnä, ja meno oli sen mukaista. Toisaalta juhlat olivat erittäin siivot ja ihmiset käyttäytyivät hienosti. Esimerkiksi sammuneita ei näkynyt samalla lailla, kuin nykypäivän bileissä.
Imatranajot olivat hienot juhlat, harmi vain että noita ”alkuperäisiä” kisoja ei enää järjestetä.
Meno maanteillä oli tuohon aikaan melkoisen vapaata. Paljon puhuttua nopeudenvalvontaa ei näkynyt juuri lainkaan – ei ainakaan Nurmeksen suuntaan.”
Glenn Saloranta:
”Olin töissä moottoripyöräpoliisina Imatran ajoissa vuosina 1978–1986. Toki jo sitä ennen paikalla tuli käytyä omalla moottoripyörällä. Silloin kun vielä kävin omalla pyörällä, oli jopa telttapaikan löytäminen vaikeaa, kun lähes jokainen neliömetri kaupungin alueella tuntui olevan varattu.
Imatraan liittyy paljon muistoja. Lähdimme partiokavereiden kanssa paikalle aina torstaina. Jo silloin kuutostien penkoilla oli ihmisiä vilkuttamassa ohimeneville kilpatiimeille ja katsojille. Perjantaisin pidimme Joutsenossa tuloratsiaa, niin autoille kuin moottoripyörille. Kilpailuviikonlopun aikana nappasimme jonkin verran rattijuoppoja, mutta mikä merkille pantavinta, järjestyshäiriöitä oli todella vähän. Jos tapahtumaa vertaa Hangon regattaan, niin regatta oli monin kerroin pahempi.
Yksi hauska muisto tulee vielä mieleen. Minulla oli partiopyöränä Moto Guzzi GT 850. Rekisterinumero AO-682. Päivystävä komisario tuli aamulla herättelemään, ja kysyi kuka on kyseisen moottoripyörän kuljettaja. Kun selvisi että kyseessä on minun pyöräni, kertoi komisario että pyörä on menossa, mutta kuski puuttuu. Sateesta johtuen Moto Guzzin sähköt olivat oikosulussa, ja pyörä yritti itsenäisesti käyntiin mökin pihalla.”
Martti ”Simo” Solja:
”Rataa pidetään vaarallisena, mutta näin ei ole – ainakaan jos sitä vertaa muihin sen aikaisiin katuratoihin. Toisaalta, katuradat ovat aina hiukan vaarallisempia kuin moottoriradat. Kyllähän sen yritti pitää mielessä, mutta kisa on kisa. Kun tuotanto-Yamahalla taisteli tehtaan kilpureita vastaa, oli välillä pakko ottaa hiukan riskejäkin.
Ajoin Imatralla kilpaa vuosina 1978–1980. Vuonna 1979 odottelimme 250-kuutioisten starttia lähtöruudukoissa. Vettä satoi aivan mahdottomasti, ja suurin osa kuljettajista oli paennut sadetta tuomarikoppien suojaan. Mekaanikot pitivät pyöriä pystyssä. Yhtäkkiä salama löi Vuoksen toiselle puolella. Saman tien Vuoksen yli juoksi iso pallosalama, joka kulki lähtöruudukon lävitse ja osui yhteen mekaanikkoon. Siitä se hyppäsi meidän rivistöömme.
Salama kulki ihmisestä toiseen. Minulla se osui vasempaan olkapäähän ja kulki oikean ajosaappaan kautta seuraavaan kaveriin. Kun pallosalama pääsi rivin loppuun, ei sillä ollut enää paikkaa mihin jatkaa. Se siis purkautui viimeiseen kaveriin, joka kaatui radalle taju kankaalla. Kaveri saatiin heräteltyä takaisin elävien kirjoihin.
Sade taukosi. Olimme saaneet napakat tällit sähköä, mutta eipä muuta kuin pyörien päälle ja kilpailu käyntiin.”
Tero Lyytinen:
”Radalla oli ajettu viimeisen kerran vuonna 1986. Sulkeminen ei haitannut meidän treenaamistamme katuradalla. Kolme kierrosta kärsi vetää kaasu pohjassa, sitten olivat poliisit perässä. Kertaakaan ei kuitenkaan jääty kiinni.
Toisaalta, eivät ne poliisitkaan ihan tosissaan meitä tavoitelleet, sillä kyllähän ne tiesi keitä radalla ajoi. Muutaman kerran ne tulivat puhuttelemaan meitä siihen varikolle ja toruivat touhusta. Parhaimmillaan he keskustelivat varikolla olijoiden kanssa vakavasti, kun joku porukasta veti samaan aikaan pääsuoraa täysillä ohitse.”
